Siitä onkin näköjään vierähtänyt jokunen tovi, kun olen viimeksi blogia päivittänyt. Miinan kanssa on käyty ahkerasti agilitytreeneissä kerran viikossa ja molempien koirien kanssa Hyvinkään koirakylpylässä silloin tällöin. Ohjelmaan on kuulunut myös hiihtoa niin pitkään kuin lumitilanne sen salli, Pawtrekker-ajeluita ja tietysti myös normilenkkeilyä. Mitään erityistä raportoitavaa ei siis liiemmin ole ollut.

Agility on ollut koko talven ajoittain melkoista puurtamista. Useammin kuin kerran olen miettinyt, onko tässä touhussa mitään järkeä, haluanko minä todella tehdä tätä? Usein on tuntunut siltä, että minä en löydä koiran kanssa yhteistä säveltä agilitykentällä. "Vuoden paras agilityriiseni" - hah, mikä vitsi! Tai no, koira on kieltämättä osaava, mutta ohjaaja ei ainakaan ole "vuoden paras", pikemminkin "vuoden huonoin". Olen muutamaan otteeseen kysellyt, josko joku taitavampi maksikoiran ohjaaja haluaisi ruveta Miinalle kuskiksi. Siitä saisi perusosaavan, innokkaan koiran kisa- ja treenikaveriksi jos joku vain haluaa sen kanssa ruveta töitä tekemään. Hiljaista on ollut.

Kamun kasvattaja, taitava maksikoiran ohjaaja ja pitkän linjan agilityharrastaja Sini tapasi Miinan kerran ja kokeili miten se toimii hänen kanssaan radalla. Toimi aivan loistavasti, ja siitä on videonpätkääkin olemassa todisteena:

http://www.youtube.com/watch?v=poj8fMwNPrc

Sinin ja Miinan radanpätkien näkeminen ja Sinin antamat vinkit loivat minuun hieman lisää uskoa siihen, että peliä ei ole meidän kohdallamme vielä kokonaan menetetty. Ainakaan en ole täysin onnistunut koiraani pilaamaan, koska se toimii noin hienosti vieraankin kanssa. Tai ainakin vieraan kanssa. Kepeillä meillä on vielä paljon tekemistä - Miina kyllä osaa pujotella, mutta ei osaa hakea oikeaa keppiväliä sisään mennessä varsinkaan ns. avokulmissa eikä myöskään kestä sitä jos minä olen kepeillä sen edellä. Silloin se jättää keppejä pujottelematta, koska sille tulee kiire - apua, mamma menee ohi ja ehtii ensin!

Hankin itselleni omat kepit ja niiden avulla onkin nyt sitten lähes päivittäin (tai no, ainakin useita kertoja viikossa) treenattu oikeaa sisäänmenokohtaa. Haluaisin ohjurit, mutta en ole keksinyt mistä sellaiset itselleni rakentaisin. Toisaalta, targetin avulla on homma on lähtenyt sujumaan kohtuullisen hyvin. Avokulmia treenatessa olen käyttänyt namia ekassa keppivälissä ja se näyttäisi toimivan. Kärsivällisyyttä vain ja toistoja toistoja toistoja... eiköhän se siitä. Myös Kamu on saanut osansa keppitreeneistä - sillähän pujottelu on vielä enemmän alkuvaiheessa ja myös pitkä talvitauko on tehnyt tehtävänsä. Namilla on kuitenkin ihmeellinen voima - kummasti Kamullekin on muistunut mieleen mitä kepeillä pitäisi tehdä kun siitä saa palkaksi nakkia 

Miinan viimeiset ohjatut agilitytreenit olivat vapun jälkeisellä viikolla Ojangon hallissa. Jossain mielenhäiriössä päätin sitten, että nyt kun on treenattu, niin nyt kisataan. Rohkea rokan syö ja ei kun Vihtiin kisaamaan. Tarjolla oli kaksi agilityrataa (tuomarina Ritva Herrala) ja yksi hyppyrata (tuomarina Seppo Savikko). 

Ritvan agilityradat olivat mielestäni kohtuullisen vaikeat ykkösten radoiksi, ja niinpä suorituksemme molemmilla radoilla hylättiin. Puolustuksekseni sanon, että noilla radoilla suurin osa muittenkin kilpailijoiden suorituksista tuli hylätyksi, ja hyväksyttyjä tuloksia nähtiin varsin vähän. Molemmat hyllymme olivat kuitenkin ns. hyviä hyllyjä eli en ollut ollenkaan heittämässä kirvestä kaivoon noiden ratojemme jälkeen, päinvastoin niistä jäi oikein hyvä fiilis. Ekalla radalla Miina juuttui renkaaseen - kyllä vain, se oli todellakin menossa ihan oikeasta reiästä läpi mutta jämähti renkaaseen kiikkumaan ja joutui tulemaan samaa reittiä takaisin - noinkin voi näköjään käydä... Loppurata sujui kuitenkin mielestäni suhteellisen mallikkaasti, taisi tehdä kepitkin virheettömästi. Toisella radalla oli viisi putkea, joista toiseksi viimeisellä Miina meni väärästä päästä sisään. Sekin rata oli muilta osin mielestäni varsin sujuva, ainoastaan puomin ylösmenolla sattui kontaktivirhe.

Mutta sitten. Hyppyrata vaikutti näiden kahden ensimmäisen radan jälkeen helpolta, ehdin jo etukäteen iloita että nyt me onnistumme. Mutta mitä vielä. Koira oli jo siinä vaiheessa päivää väsynyt, ei jaksanut keskittyä, alkoi jo lähdössä haukkua minulle räkä roiskuen ja se ei ikinä tiedä hyvää. Ensimmäisen hypyn jälkeen olivat vuorossa kepit ja homma levisi meillä jo siinä vaiheessa kuin Jokisen eväät. Oikeaa sisäänmenoaukkoa ei löytynyt millään, ja sitten kun se löytyi, loppu sujui keppivälejä harppoen. Eikä loppuradassakaan ollut hurraamista. 

Niin että semmoinen kisakauden aloitus meillä. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä...

Jos (huom. JOS) ikinä enää Miinan kanssa osallistun agilitykisoihin, ainakin olen sen oppinut että sitä kolmatta starttia saman päivän aikana en enää sen kanssa ota (taitaisi olla terveellisintä jättää se ensimmäinenkin väliin...).