Koska vetohommat ovat Miinalle erityisen mieluisia, emme ole halunneet niitä siltä kokonaan kieltää. Vaikka rankemmat vetolenkit ovat nyt nivelrikon takia taakse jäänyttä elämää, annamme sen vetää oman vointinsa mukaan kävely- ja juoksulenkeillä. Kävimme eläintarvikeliikkeessä etsimässä Miinalle helposti päälle puettavia, vetoonkin soveltuvia valjaita, ja Ristomatti Ratian suunnittelemat y-valjaat osoittautuivat juuri sopiviksi. Kun Miinalle puetaan ne päälle, se tietää saavansa vetää, vaikka emme sitä erityisesti siihen kannustakaan. Kaulapannassa kävely kysyy Miinalta aina kovasti itsehillintää; se tietää, että silloin kuuluu kulkea hihna löysällä ja pysytellä taluttajan rintamalinjan takana, vaikka joskus (aika useinkin) asia tahtoo hieman unohtua, ellei siitä tuon tuostakin muistutella. Valjaissa kulkeminen on Miinan mielestä paljon kivempaa!

Miina onkin tällä hetkellä erittäin hyvässä kunnossa, karva kiiltää ja lihaksia löytyy. Nyt kevään tultua olen tehnyt sille muutaman esineruudun lähimetsään. Esine-etsintä on sille mieluisaa työtä, jossa saa kropan lisäksi myös päänuppi harjoitusta. Kevään ensimmäinen esineruutu oli tarkoituksella helppo - neljä hanskaa, pipo ja viimeisenä vanha kännykänraato löytyivät muutamassa minuutissa. Kännykkää piti hakea hieman kauemmin, mutta kyllä sekin löytyi suhteellisen vähällä vaivalla. Tänään tein hieman haastavamman esineruudun, ja sen parissa Miina tekikin töitä vartin verran. Kaikki esineet löytyivät: kännykkä, nahkainen lompakko (valitettavasti yhtä tyhjänä kuin se oli metsään vietäessäkin), metallinen noutokapula, rukkanen, taskulamppu ja muovinen taskumatti. Välillä Miinalta tahtoi usko loppua kun kaksi viimeistä esinettä osoittautuivat muita haastavammiksi, mutta sitkeästi se jaksoi yrittää loppuun asti.

Tänään oli varsin lämmin päivä, joten esineruudun jälkeen Miina oli aika puhki. Kovin usein ei käy niin, että se malttaisi metsässä vapaaksi päästyään kävellä, mutta nyt nähtiin sekin ihme :)

Oltuaan reilut pari kuukautta oireeton Miina alkoi huhtikuun alussa uudestaan ontua etujalkaansa, jälleen ilman mitään näkyvää syytä, joka ontumisen aiheuttaisi. Tälläkin kertaa ontuminen kesti vain pari päivää, mutta nyt saimme sitä tallennettua videolle eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Nyt eläinlääkäri otti Miinasta röntgenkuvat ja niistähän se syykin sitten selvisi: koiran molemmissa olkanivelissä todettiin nivelrikkomuutoksia. Nivelrikon lisäksi kipua saattavat aiheuttaa ligamentti/jänneongelmat eli tendiniitti, josta myös näkyy röntgenkuvissa viitteitä.

Nivelrikkodiagnoosi alle 7-vuotiaalla aktiivisella koiralla oli tietenkin järkytys, mutta oli kuitenkin hyvä saada tilanteeseen selvyys. Nyt tiedämme mistä on kysymys ja osaamme toimia niin, että sairaus haittaisi koiraa mahdollisimman vähän. Vaikka nivelrikko on parantumaton nivelsairaus, muutosten etenemistä voidaan hidastaa ja koiran elämänlaatua parantaa monin tavoin. Minulle oli yllätys, että jopa 20% koirista sairastaa nivelrikkoa. Yleisimmin sitä esiintyy ikääntyvillä koirilla ja enemmän isoilla kuin pienillä roduilla. Ylipaino altistaa nivelrikolle, samoin perinnölliset tekijät. Myös kasvuhäiriöt ja nivelen rakenteen vauriot voivat aiheuttaa nivelrikkoa, joka on itse asiassa yleisnimitys nivelen rappeutumissairaudelle. Mistä Miinan kohdalla on kysymys, sitä ei varmasti voi tietää, mutta suurikokoisena ja ikääntyvänäkin koirana sillä oli suuri riski kuulua siihen 20 prosentin joukkoon koirista, jotka sairastuvat nivelrikkoon, ja nyt se riski sitten toteutui.

Miinan tapauksessa ainakaan ylipainosta ei ole huolta, koira on varsin hoikka (36 kg) ja saa hoikkana pysyäkin, jotta ylimääräiset kilot eivät niveliä rasita. Liikunnan tulee jatkossa olla mieluiten rauhallista, mutta säännöllistä, jotta lihaksisto pysyisi hyvässä kunnossa. Rajut ja repivät aktiviteetit saavat nyt jäädä, niin paljon kuin Miina rakastaakin esim. tennispallon tai lumipallojen perässä juoksemista tai esteiden hyppelyä. Aktiivinen agilityuramme jäi taakse jo vuosi sitten, mutta viimeistään nyt on todettava että kisakentille ei enää ole paluuta. Onneksi uinti - Miinan lempilaji sekin - on nivelrikkopotilaalle sallittua ja jopa suotavaa, joten sitä siis jatkamme entistä ahkerammin läpi vuoden.

Nyt odottelen eläinlääkärin yhteydenottoa, hän lupasi tutkia röntgenkuvia tarkemmin ja päättää mahdollisesta lähetteestä ortopedille. Katsotaan sitten miten Miinan hoito jatkuu, nyt sillä on menossa kahden viikon tulehduskipulääkekuuri. Jonkinlaista niveliä hoitavaa ravintolisää alamme myös koiralle antaa ja jossain vaiheessa harkitsemme myös siirtymistä erikoisruokavalioon.

Meidän alkuvuotemme teemana ovat siis olleet koirien nivelvaivat, viime kuussa Kamun polyartriitti ja nyt Miinan nivelrikko. Toivottavasti tämän vuoden sairastelut on nyt kuitenkin sairastettu ja loppuvuosi saataisiin viettää valoisammissa merkeissä.

Koska en ole vielä tähän mennessä tutustunut tähän uuteen Vuodatus-blogiin, päätin nyt hiukan vilkaista sen toimintoja ja samalla päivittää kuulumisiamme. Poikkeamana normaaliin arkielämään - varsin ikävänä sellaisena - tuli reilu viikko sitten Kamun sairastuminen eturauhasen tulehdukseen. Muuten koira vaikutti normaalilta omalta itseltään, mutta viikon sisään sillä tuli kaksi kertaa pissat sisälle, ja se ei ole ollenkaan normaalia Kamua, joka ei ole koskaan harrastanut sisälle merkkailua tai mielenosoituspissailua. Eläinlääkäri totesi pojalla olevan eturauhastulehduksen, johon se sai antitestosteronipistoksen ja kolmen viikon Oriprim Forte -antibioottikuurin.

Syötyään reilun viikon ajan tuota antibioottia Kamu meni äkillisesti huonoon kuntoon. Sunnuntaiaamuna 10.3. se ei pystynyt kunnolla kävelemään, ei jaksanut nousta jaloilleen ja sen ruumiinlämpö oli koholla. Pahaksi onneksi olin itse koko päivän reissussa, mutta onneksi Kamu oli tyttärieni hellässä hoivassa ja he kiidättivät sen päivystävään eläinsairaala Aistiin tutkittavaksi. Kamu vietti koko päivän eläinsairaalassa, sille tehtiin monenlaisia tutkimuksia verikokeista lähtien, ja lopulta oireiden syyksi selvisi polyartriitti eli moniniveltulehdus. Tuon sairauden mahdollisia aiheuttajia on monia, mutta tässä tapauksessa melko todennäköiseltä aiheuttajalta vaikuttaa Kamun syömä antibiootti. Lääke meni vaihtoon, lisäksi Kamu sai kortisonikuurin ja voimakasta opiaattikipulääkettä. Vielä maanantaiaamuna se oli varsin heikossa kunnossa, mutta päivän mittaan piristyi kummasti ja tänään tiistaina se on ollut melkeinpä jo oma iloinen itsensä. Normaalia enemmän sitä väsyttää, janottaa ja pissattaa, mutta kipuja ei vaikuttaisi olevan ja kävelykin sujuu niin että pieniä lenkkejä korttelin ympäri pystytään tekemään jo vaivatta.

Pieni urhea Kamu on meille koko perheelle ja ystäväpiirillekin kovin rakas, huoli oli kova ukkelin sairastuttua, mutta onneksi nyt näyttää elämä taas valoisammalta. Kamu saa paljon ylimääräisiä rapsutuksia ja halauksia nyt toipilaana ollessaan - normaalistikin se saa niitä paljon, mutta nyt vielä enemmän.

Tähän loppuun vielä kuva ulkoilureissultamme viime lauantailta, jolloin Kamulla ei vielä ollut nivelvaivoista tietoakaan. - Tämä kai on sitä koirahiihtoa, kun kuvassa on hiihtäjä, koiria ja yhdellä koiralla jopa valjaatkin päällä? 

Siitä onkin näköjään vierähtänyt jokunen tovi, kun olen viimeksi blogia päivittänyt. Miinan kanssa on käyty ahkerasti agilitytreeneissä kerran viikossa ja molempien koirien kanssa Hyvinkään koirakylpylässä silloin tällöin. Ohjelmaan on kuulunut myös hiihtoa niin pitkään kuin lumitilanne sen salli, Pawtrekker-ajeluita ja tietysti myös normilenkkeilyä. Mitään erityistä raportoitavaa ei siis liiemmin ole ollut.

Agility on ollut koko talven ajoittain melkoista puurtamista. Useammin kuin kerran olen miettinyt, onko tässä touhussa mitään järkeä, haluanko minä todella tehdä tätä? Usein on tuntunut siltä, että minä en löydä koiran kanssa yhteistä säveltä agilitykentällä. "Vuoden paras agilityriiseni" - hah, mikä vitsi! Tai no, koira on kieltämättä osaava, mutta ohjaaja ei ainakaan ole "vuoden paras", pikemminkin "vuoden huonoin". Olen muutamaan otteeseen kysellyt, josko joku taitavampi maksikoiran ohjaaja haluaisi ruveta Miinalle kuskiksi. Siitä saisi perusosaavan, innokkaan koiran kisa- ja treenikaveriksi jos joku vain haluaa sen kanssa ruveta töitä tekemään. Hiljaista on ollut.

Kamun kasvattaja, taitava maksikoiran ohjaaja ja pitkän linjan agilityharrastaja Sini tapasi Miinan kerran ja kokeili miten se toimii hänen kanssaan radalla. Toimi aivan loistavasti, ja siitä on videonpätkääkin olemassa todisteena:

http://www.youtube.com/watch?v=poj8fMwNPrc

Sinin ja Miinan radanpätkien näkeminen ja Sinin antamat vinkit loivat minuun hieman lisää uskoa siihen, että peliä ei ole meidän kohdallamme vielä kokonaan menetetty. Ainakaan en ole täysin onnistunut koiraani pilaamaan, koska se toimii noin hienosti vieraankin kanssa. Tai ainakin vieraan kanssa. Kepeillä meillä on vielä paljon tekemistä - Miina kyllä osaa pujotella, mutta ei osaa hakea oikeaa keppiväliä sisään mennessä varsinkaan ns. avokulmissa eikä myöskään kestä sitä jos minä olen kepeillä sen edellä. Silloin se jättää keppejä pujottelematta, koska sille tulee kiire - apua, mamma menee ohi ja ehtii ensin!

Hankin itselleni omat kepit ja niiden avulla onkin nyt sitten lähes päivittäin (tai no, ainakin useita kertoja viikossa) treenattu oikeaa sisäänmenokohtaa. Haluaisin ohjurit, mutta en ole keksinyt mistä sellaiset itselleni rakentaisin. Toisaalta, targetin avulla on homma on lähtenyt sujumaan kohtuullisen hyvin. Avokulmia treenatessa olen käyttänyt namia ekassa keppivälissä ja se näyttäisi toimivan. Kärsivällisyyttä vain ja toistoja toistoja toistoja... eiköhän se siitä. Myös Kamu on saanut osansa keppitreeneistä - sillähän pujottelu on vielä enemmän alkuvaiheessa ja myös pitkä talvitauko on tehnyt tehtävänsä. Namilla on kuitenkin ihmeellinen voima - kummasti Kamullekin on muistunut mieleen mitä kepeillä pitäisi tehdä kun siitä saa palkaksi nakkia 

Miinan viimeiset ohjatut agilitytreenit olivat vapun jälkeisellä viikolla Ojangon hallissa. Jossain mielenhäiriössä päätin sitten, että nyt kun on treenattu, niin nyt kisataan. Rohkea rokan syö ja ei kun Vihtiin kisaamaan. Tarjolla oli kaksi agilityrataa (tuomarina Ritva Herrala) ja yksi hyppyrata (tuomarina Seppo Savikko). 

Ritvan agilityradat olivat mielestäni kohtuullisen vaikeat ykkösten radoiksi, ja niinpä suorituksemme molemmilla radoilla hylättiin. Puolustuksekseni sanon, että noilla radoilla suurin osa muittenkin kilpailijoiden suorituksista tuli hylätyksi, ja hyväksyttyjä tuloksia nähtiin varsin vähän. Molemmat hyllymme olivat kuitenkin ns. hyviä hyllyjä eli en ollut ollenkaan heittämässä kirvestä kaivoon noiden ratojemme jälkeen, päinvastoin niistä jäi oikein hyvä fiilis. Ekalla radalla Miina juuttui renkaaseen - kyllä vain, se oli todellakin menossa ihan oikeasta reiästä läpi mutta jämähti renkaaseen kiikkumaan ja joutui tulemaan samaa reittiä takaisin - noinkin voi näköjään käydä... Loppurata sujui kuitenkin mielestäni suhteellisen mallikkaasti, taisi tehdä kepitkin virheettömästi. Toisella radalla oli viisi putkea, joista toiseksi viimeisellä Miina meni väärästä päästä sisään. Sekin rata oli muilta osin mielestäni varsin sujuva, ainoastaan puomin ylösmenolla sattui kontaktivirhe.

Mutta sitten. Hyppyrata vaikutti näiden kahden ensimmäisen radan jälkeen helpolta, ehdin jo etukäteen iloita että nyt me onnistumme. Mutta mitä vielä. Koira oli jo siinä vaiheessa päivää väsynyt, ei jaksanut keskittyä, alkoi jo lähdössä haukkua minulle räkä roiskuen ja se ei ikinä tiedä hyvää. Ensimmäisen hypyn jälkeen olivat vuorossa kepit ja homma levisi meillä jo siinä vaiheessa kuin Jokisen eväät. Oikeaa sisäänmenoaukkoa ei löytynyt millään, ja sitten kun se löytyi, loppu sujui keppivälejä harppoen. Eikä loppuradassakaan ollut hurraamista. 

Niin että semmoinen kisakauden aloitus meillä. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä...

Jos (huom. JOS) ikinä enää Miinan kanssa osallistun agilitykisoihin, ainakin olen sen oppinut että sitä kolmatta starttia saman päivän aikana en enää sen kanssa ota (taitaisi olla terveellisintä jättää se ensimmäinenkin väliin...).

Kamu

Kamu kävi ahkerasti agilitytreeneissä koko kesäkauden, lukuunottamatta kesälomabreikkiä heinäkuussa. Kesäkuussa osallistuimme möllikisoihin Mäntsälässä ja Helsingissä. Homma sujui niin hienosti että syksyllä Kamu korkkasi virallisenkin kisauransa, kunnioitettavassa 6 vuoden 9 kuukauden iässä. Tämä oli hieno saavutus ja agilitykauden päätös, ja se onnistui treeniryhmämme vetäjän Suvin ansiosta. Suvin treeneissä on ollut poikkeuksetta hauskaa ja aina treenien jälkeen on ollut hyvä mieli. Suvin treeneissä Kamusta on kuoriutunut varsinainen agitykki! 

Nyt talven ajan Kamu on tauolla agilityhommista, mutta keväällä taas jatkamme uudella innolla (ainakin jos saamme jatkaa Suvin ryhmässä!). Kunhan ulkokausi alkaa, saatamme Kamun kanssa jatkaa kisauraammekin. Ainakin epävirallisiin kisoihin tulemme osallistumaan aivan varmasti, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka muutaman virallisenkin startin jossain vaiheessa ottaisimme.

Miina

Alkuvuodesta olin epävarma siitä,  tulenko kilpailemaan agilityssä Miinan kanssa itse vai lainaanko sitä kisakoiraksi jollekulle taitavammalle ohjaajalle. Minulla oli haaveena ja ehkä jopa jonkinlaisena tavoitteenakin, että Miina osallistuu elokuun lopussa suursnautserien agilitymestaruuskisoihin Hyvinkäällä, mutta kuka olisi kuskina, se oli epävarmaa. Vuoden aikana kuitenkin kypsyttelin ajatusta, josko kuitenkin itse kisaisin muutaman kerran. Niin siinä sitten lopulta kävikin, että osallistuin Miinan kanssa kesällä muutamiin epiksiin, kohtuullisen hyvällä menestyksellä jopa, ja sitten elokuussa suursnautserien agilitymestiksiin Hyvinkäällä. Näissä kisoissa Miina oli ainoa rotunsa edustaja, mutta ei hyväksytyistä tuloksista huolimatta voinut saada rotumestarin titteliä, koska kisasi 1-luokassa. Se jäi minua vähän kaivelemaan, mutta sääntöjen mukaan agilitymestaruus jaetaan vain 3-luokassa kisaavalle koirakolle. Syksyn aikana kisasimme Miinan kanssa lisääkin, yhteensä kaiken kaikkiaan 10 starttia. Näistä vain kolmelta tuli hylätty, muilta radoilta saimme 5-25 virhepistettä.

Tämän vuoden alussa Ojankoon valmistui upouusi agilityhalli, ja viikottaiset treenimme jatkuvat nyt siellä. Olen hankkinut kisalisenssin tälle vuodelle, joten varmaan ainakin jokusen startin otan Miinan kanssa tämän vuoden aikana. Huikeaa menestystä en edelleenkään odota, mutta jos nyt hyväksyttyjä tuloksia saamme niin olen tyytyväinen.

Huhtikuussa innostuin treenaamaan Miinan kanssa tokoa ja ilmoittauduin kokeeseenkin saman tien, kolmen vuoden tokotauon jälkeen. Asetin tavoitteeksi TK2-koulutustunnuksen vuoden 2011 aikana. Tämä tavoite ei ihan täyttynyt - kokeista tuli huonompia tuloksia kuin mihin koiran osaamistaso olisi riittänyt. Pitkän tauon jälkeen minua itseäni jännitti niin kovasti, että osa suorituksista meni pilalle sen takia. Miina tietenkin huomasi, etten ole aivan oma itseni, ja se vaikutti sen työskentelyyn. Plakkariin kertyi kaksi ykköstulosta mutta kolmas jäi vielä odotuttamaan itseään. Kävimme yhteensä 6 tottelevaisuuskokeessa koettamassa onneamme, ja pari kertaa ykköstulos jäi vain muutaman pisteen päähän. Tätä lajia tulemme jatkamaan tänä vuonna - kai se viimeinenkin avoimen luokan ykkönen täytyy käydä jostain hakemassa! Kisauran jatkoa sen pitemmälle en ole suunnitellut, mutta ainakin ruutuunmenoa ja tunnareita olisi kiva Miinan kanssa jossain vaiheessa kokeilla. Jos ei muuten niin omaksi ja koiran mielen virkistykseksi!

Muutaman vuoden tauon jälkeen Miina pyörähti myös näyttelykehissä elokuun aikana. Neljän näyttelyn turneemme oli kovasti nousujohteinen; aloitimme EH:lla ja päädyimme sertiin ja ROP-titteliin. Siihen on komeaa päättää Miinan näyttelyura.

Miinan pennuista tapasin vuoden 2011 aikana viisi: Kaban, Hottiksen, Ruun, Ranen ja Niilon - kaksi viimeksi mainittua useampaankin otteeseen näyttelyiden merkeissä. Kaikki tapaamani lapsukaiset ovat energisiä ja hyväluonteisia yksilöitä. Kaikkien pentujen omistajat eivät ole olleet kiinnostuneita pitämään yhteyttä, mutta muutamien kanssa vaihdamme kuulumisia säännölllisesti. Taitaa olla niin, että ne jotka ovat kiinnostuneita pitämään yhteyttä, ovat koiraharrastuksessa muutenkin aktiivisimpia. Olen hyvilläni siitä, että ainakin osa Miinan pennuista on päätynyt aktiivisiin koteihin, ja toivon että nekin joista ei mitään kuulu, voivat kaikin puolin hyvin. 

Toukokuussa 2011 Kamu ja Miina pääsivät uintireissulle Hyvinkään koirakylpylään. Se oli huippuhauskaa kummankin mielestä, mutta erityisen innoissaan oli vesipetomme Miina, jonka uintiharrastus jatkuu Hyvinkään koirakylpylässä tänäkin talvena.

Siinäpä sitä on ollut touhua, ja sama meno taitaa jatkua alkaneenakin vuonna. Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan!

Cesarin filosofia perustuu johtajuusajatteluun. Hänen mukaansa koira on laumaeläin, ja erilaiset käytösongelmat usein johtuvat siitä, että koira on ottanut perheessään laumanjohtajan aseman, koska perheen ihmiset eivät siihen ole kyenneet. Koira tarvitsee laumaansa johtajan, ja jos kukaan muu ei sitä paikkaa ota, koira tekee sen itse. Ihmislauman johtajana koira ei kuitenkaan koskaan voi onnistuneesti olla, joten tilanne on kaikille osapuolille epäedullinen ja pahimmassa tapauksessa jopa vaarallinen.

Koirien käyttäytymisen tulkinnassa on olemassa karkeasti ottaen kahta erilaista koulukuntaa. Toiset, kuten Cesar, painottavat koiran laumakäyttäytymistä ja ihmisen roolia laumanjohtajana. Toiset puolestaan ovat sitä mieltä, että eri lajia edustavat eläimet eivät koskaan voi muodostaa keskenään laumaa eikä sen vuoksi ihminen voi olla koiralle laumanjohtaja. Nämä näkemyserot osoittavat mielestäni sen, että lopullista totuutta tästä asiasta ei tiedä vielä kukaan. Ihminen ei vielä sittenkään tunne kumppaniaan koiraa ja sen käyttäytymistä täydellisen hyvin, kymmenien tuhansien vuosien yhteiselosta huolimatta. Ehkäpä totuus piileekin jossain näiden näkemysten välimaastossa? Ehkäpä koirat ovat tämänkin asian suhteen yksilöitä, niin kuin ihmisetkin? Osa ihmisistä on selkeästi "laumaeläimiä", osa viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan. Toiset meistä viihtyvät parhaiten laumassa ja haluavat että joku ottaa selkeän laumanjohtajan roolin, kun taas toiset viis veisaavat auktoriteeteistä ja kulkevat mieluummin omia polkujaan.

Cesarin kiivaimmat vastustajat paljastavat muodostaneensa omat mielipiteensä hänen filosofiaansa juuri lainkaan tutustumatta. He ovat nähneet youtubessa pyörivän "koosteen", jossa näytetään asiayhteydestään irrotettuja videopätkiä. He vastustavat Cesarin "koirankoulutusmenetelmiä", vaikka Cesar nimenomaan ei kouluta koiria vaan ihmisiä. Hän puhuu koirien kuntouttamisesta, ei kouluttamisesta.

Cesarin menetelmät eivät perustu taikuuteen tai mihinkään muihin yliluonnollisiin
ilmiöihin, vaan oikeanlaiseen mielentilaan. Cesar puhuu paljon energiasta, jota jokainen elävä olento huokuu, ja sen tärkeydestä. Ongelmiin pystytään puuttumaan menestyksekkäimmin silloin, kun sekä koira että sen laumaan eli perheeseen kuuluva ihminen ovat oikeassa mielentilassa. Oikeanlaisella energialla päästään toivottuun lopputulokseen paljon todennäköisemmin ja nopeammin kuin negatiivisella energialla. Kaikki, jotka ovat joskus yrittäneet opettaa asioita koirille tai ihmisille, tietävät että rauhallisella ja itsevarmalla toiminnalla saa asiaansa paremmin perille kuin vihaisesti huutamalla tai epävarmasti mumisemalla. Cesar ei esimerkiksi koskaan äärimmäisen hankalissakaan tilanteissa menetä malttiaan tai korota ääntään koiria käsitellessään, kuitenkin - tai juuri siksi - hän saa viestinsä ymmärretyksi. Hän korostaa oikeanlaisen mielentilan merkitystä lakkaamatta, ja kun hän kouluttaa koirien omistajia, juuri tämän asian harjoitteluun käytetään eniten aikaa.

Cesar painottaa seuraavien kolmen asian tärkeyttä koirien hyvinvoinnille (tässä järjestyksessä):

- Liikunta
- Kuri (jolla ei tarkoiteta rankaisemista vaan rajoja)
- Hellyys

Kukaan valveutunut koiranomistaja ei varmaankaan voi kiistää näiden asioiden merkitystä. Jos koiralle ei anneta liikuntaa, ongelmia on varmasti luvassa koska koira purkaa patoutuneen energiansa epätoivottuihin asioihin. Jonkinlaiset säännöt ja rajat on koirallakin oltava, muuten ollaan ennen pitkää vaikeuksissa. Eihän se nyt käy laatuun, että koira hakee ruokapöydästä sapuskaa kenenkään kieltämättä, tai hyppää kurakelillä lenkiltä tultuaan suoraan omistajansa sänkyyn lakanoiden väliin. Rakkautta tarvitsee koirakin, ja monet koiranomistajat ovat hankkineet koiransa nimenomaan rakkautensa kohteeksi. Kuitenkaan ei ole hyvä, jos koira saa omistajaltaan pelkkää hellyyttä eikä lainkaan liikuntaa ja kuria.

Minä henkilökohtaisesti allekirjoitan monta kohtaa Cesarin filosofiassa, ja odotan mielenkiinnolla hänen live-shownsa näkemistä toukokuussa. En kuitenkaan ole aivan joka asiassa samaa mieltä hänen kanssaan. En esimerkiksi kannata koirien rutiininomaista steriloimista tai etenkään uroskoirien kastroimista, vaikka Cesar sitä suositteleekin. En myöskään lähtisi omin nokkineni ratkaisemaan vakavia koiraongelmia niin kuin olen nähnyt Cesarin tekevän tv:ssä. Ymmärrän ja toivon jokaisen ymmärtävän, että kyse on tv-ohjelmasta eli viihteestä, ja ettei kaikkea televisiossa nähtyä pidä mennä omin päin kokeilemaan. Ohjelman alussakin sanotaan, ettei siinä nähtyjä tekniikoita pidä kokeilla ilman ammattilaisen apua. Se mihin televisiossa nähdyn perusteella kuitenkin voi ainakin jossain määrin saada apuja, on oman mielentilan tiedostaminen ja hallinta. Kannattaa ainakin kokeilla, kumpi toimii omalla kohdalla paremmin, jännittynyt ja kireä vai rauhallinen ja rento mielentila - onpa sitten kyse vuorovaikutuksesta koiran tai toisen ihmisen kanssa.

Toisella radalla kepit onnistuivat hienosti, mutta pituuseste tuotti Kamulle kovasti päänvaivaa. Pari kertaa se kiipesi ensimmäisen palikan päälle, palasi sitten takaisin ja vasta kovan houkuttelun jälkeen pääsimme esteestä yli ja jatkamaan matkaa. Rengas meni ensimmäisellä yrittämällä sivusta, toisella jo oikein, mutta kieltoja ehti tulla siihen mennessä niin monta että hylättyyn päättyi tämäkin rata.

Olen kaiken kaikkiaan pieneen agilitykoiraani enemmän kuin tyytyväinen, sillä se teki tunnollisesti ja reippaasti töitä vaikka kisat pidettiin kaikuvassa hallissa. Kamu inhoaa halleja ja oli ympäristöstä niin stressaantunut, että edes tennispallo ei jaksanut sitä lopulta kiinnostaa.

Nämä olivat ehdottomasti vuoden viimeiset agilitykisani ja jään nyt molempien koirien kanssa talvitauolle tästä lajista. Kamulle tämä on selvästikin kesälaji, joten sen kanssa homma jatkuu vasta kesäkauden alkaessa. Miinalle halliympäristö sopii aivan yhtä hyvin kuin ulkokentätkin, mutta tällä hetkellä sen talvitreenipaikka on vielä auki. Jos hyvin käy, treenimme jatkuvat pienen tauon jälkeen ensi vuoden alussa seuramme uudessa hallissa, muussa tapauksessa myös sen kanssa homma jatkuu lumien sulettua keväällä.

Ensimmäinen rata onnistui yli odotusten: alkuhankaluuksien jälkeen (koira ei tahtonut malttaa odottaa lähdössä) homma sujui kuin tanssi ja vasta loppusuoralla tuli harmillinen kontaktivirhe puomin ylösmenolla. Ensimmäinen nollatuloksemme oli tosi lähellä (ja kuitenkin niin kaukana)!

Toisella radalla tippui kaksi rimaa ja muurin palikoita, mistä tuli yhteensä 15 virhepistettä. Ja kolmannelta eli hyppyradalta tuloksena oli odotettu hylkäys - rata oli vaikea ja sekä koira että ohjaaja jo siinä vaiheessa päivää väsyneitä.

Päivästä jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä fiilis, erityisesti tuo ensimmänen rata antoi toivoa siitä että kyllä mekin jotain osataan, vaikka aikamoista pään hakkaamista seinään tämä touhu on välillä ollutkin. 

Tässä vielä linkit kahteen ensimmäiseen rataamme (sitä kolmatta en viitsi näytille laittaa, oli sen verran katastrofaalista kohellusta):

http://www.youtube.com/watch?v=fqXW1jKgaso

http://www.youtube.com/watch?v=RCOgMFCHWXc

Kuten tuosta jälkimmäisestä videonpätkästäkin näkyy, hallin tekonurmialusta oli Miinalle liukas. Sain itse tuomarilta vinkin pitää koiran tassukarvat lyhyinä jatkossa, niin pito on parempi. Tuomari Anne Savioja tuli meitä oikein erikseen jälkeenpäin kehumaan (tai siis Miinaa, ei minua ), on kuulemma tosi hieno riiseni. Kunhan vain ohjaaja oppii ohjaamaan niin koira kykenee vaikka mihin. No, sehän on kyllä ollut tiedossa, mutta mieltä lämmitti kuulla se tuomarin suusta. En tiedä muistiko Anne, mutta olen Miinan kanssa kerran ollut hänen opissaankin pari vuotta sitten, kun hän veti KAT:n treeniryhmälle yhden tunnin vierailevana kouluttajana.

Näissä kisoissa ilmeni meille uusi ongelma, nimittäin varastaminen lähdöissä. Vaikka Miina on intoa täynnä ja haukkuu niin lähdössä kuin radallakin, se on tähän asti sentään malttanut odottaa lähtölupaani. Nyt se jostain syystä päätti jokaisella radalla varastaa, minkä takia lähtö ei kertaakaan onnistunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Tähän ongelmaan mun pitää jatkossa kiinnittää huomiota. Täytyy tehdä kisanomaisia treenejä ja kiikuttaa koira autoon heti lähtöviivalta, jos se lähtee liikkeelle omine lupineen. Kisoissa en sitä kuitenkaan todennäköisesti raaski tehdä, koska jokainen juoksematta jätetty rata merkitsee kuitenkin noin 15 euron menetystä...  Uskoisin kuitenkin, että saan ongelman ratkaistua ihan treenikentälläkin, Miinalle yleensä menee oppi perille varsin nopeasti.

Nyt taidamme Miinan kanssa jäädä ainakin loppuvuodeksi tauolle agilitytouhuista. Kymmenen virallista starttia tämän syyskauden aikana riittääköön, katsotaan josko sitten ensi keväänä innostuisin uudestaan kilpakentille. Totuus on se, että koiralla rahkeet riittäisivät kyllä enempään, mutta ohjaajalla ei. Toivoisin löytäväni Miinalle jonkun innostuneen ohjaajan, jolla olisi mielellään kokemusta nopeasta maksikoirasta. Mä en tästä enää tämän paremmaksi kehity, joten jos vain joku haluaa innokkaan riisenin kanssa kisaamaan niin paiskatkoon sähköpostilla